Hyvästit haravoinnille
Haravointi on suomalaisten suosittu hyötyliikuntamuoto ja sitkeässä elävä pihan syystoimi. Itsekin entisenä rivitaloasujana muistan jokasyksyiset ja -keväiset taloyhtiön talkoot, joissa haravoitiin urakalla käytävät ja nurmikot ja kuskattiin sitten säkkitolkulla lehtiä ja pikkurisuja kaatopaikalle.
Monet omakotiasujatkin tekevät ihme kyllä samaa. Erityistä tuskaa ja tunnelatausta tuntuvat herättävän lehdet, jotka lupaa kysymättä leijailevat naapurin puolelta. Juuri kun on oman pihansa haravoinut putipuhtaaksi!
En jaksa ymmärtää, mikä hinku on kuskata kaikki mahtava maatuva aines pihastaan pois. Puiden pudottamat lehdet ovat mitä parhainta maanparannusainetta. Kuolleiden lehtien mukana hiili, elämän olennaisin ainesosa, palaa jälleen seuraavan kevään kasvuvoimaksi. Katsotaanpa metsää tai muuta luonnonmaisemaa: kukaan ei siellä haravoi, mutta keväällä kaikki edellisvuoden kuollut aines on kadonnut maan uumeniin. Ravinteet kiertävät eikä mikään mene hukkaan. Samaa todistan omassa pihassani joka vuosi. Haravoin ainoastaan kerätäkseni kuivia lehtiä lämpökompostorin kuivikkeeksi.
Haravointi on kyllä mielekästä sorakäytäviltä, jos ei halua niiden vihertyvän. Samoin kivi- ja puupinnoilta lehdet kannattaa lakaista, sillä märkinä ne ovat jalan alla liukkaita. Mutta kaikki muut lehdet maatkoot ja maatukoot niillä sijoillaan. Jos on aivan pakko päästä haravoimaan, kannattaa lehdet koota pensaiden alle ravinteeksi ja arimpien perennojen päälle talvisuojaksi. Ja jos vielä jää kasoja yli, voi hakea lapset hyppimään niissä, jonka jälkeen voikin latoa kasat kompostiin (huom. muista poistaa ensin lapset!). Lehtikomposti on helppo kyhätä minne vain, ja siinä lehdet muuttuvat aivan itsestään mullaksi, kotipuutarhurin kullaksi. On hassua ajatella, mikä määrä luonnon omaa orgaanista ainetta kaavitaan ja kärrätään pihoista pois ja korvataan jostain syystä mieluummin kaupasta kalliilla hinnalla ostetulla säkkimullalla ja -katteilla.
Heitetään siis hyvästit haravalle ja annetaan hyvän kiertää. Lehdet maatuvat kyllä, madot ja miljoonat maaperän hyötyeliöt – selkärangattomat ja sienet – pitävät siitä huolen. Maatuva orgaaninen aines on niiden pääravintoa. Tällaisten hajottajien määrä maapallolla on niin valtava, että ne muodostavat biomassallaan ylivoimaisesti suurimman eliöryhmän. Melkoinen saavutus, kun on kyse näkymättömän pienistä otuksista, joiden yksikköpainon on oltava ihmisjärjellä mitattuna lähes olematon. Maan alla ahkeroi massiivinen ja monimuotoinen väki.
Hajottajien merkitys valkenee, jos pysähtyy hetkeksi miettimään miltä maailma näyttäisi, jos mikään ei maatuisi. Hukkuisimme hyvin pian lehtikasoihin. Kauniin kuuloinen loppu oikeastaan, mutta iloitaan silti luonnon järjestämästä nerokkaasta kierrätyksestä ja maltetaan olla puuttumatta siihen. Nautitaan sitäkin enemmän syksyn ruskasta luonnossa liikkuen, katsellen ja kuunnellen – haravaan yhä harvemmin tarttuen.