Vedetään henkeä

Hengittäminen on automaattista. Se on niin automaattista – eli tahdosta riippumatonta – että vaikka ihminen päättää viimeiseen asti pidättää henkeä, lakata hengittämästä, se ei onnistu. Siinä vain pyörtyy. Saman tien kun lähtee taju, autonominen hermosto siirtyy vastuuseen ja takaa, että ihminen jatkaa hengittämistä.

Mitä oikeastaan on hengittäminen? Siinähän on kyse sanasta henki. Hengittäminen on siis hengen vetämistä sisään ja sen puhaltamista ulos. Edes takaisin, joka päivä, koko ajan. Sitä ei tarvitse tietoisesti ajatella. Se tapahtuu itsestään.

Arkikielessä hengittämisen ”henki” viittaa toki ilmaan ja siinä olevaan happeen. Kun pitää vetää vähän henkeä, on hyvä haukata vähän happea tai raitista ilmaa. Joskus voi olla kiperämpikin tilanne: voi tulla tunne, että henki loppuu. Henki viittaa myös ilmapiiriin ja tunnelmaan. Onpa täällä hyvä henki!

Hengellä on silti syvempikin merkitys kuin happi tai ilma tai ilmapiiri. On houkuttelevaa ajatella, ettei hengittämisen taustalla turhaan ole näin monimerkityksellinen sana. Ei olekaan ehkä samantekevää, kulkeeko henki – vai kulkeeko vain happi tai ilma.

Henki on jotakin, joka liittyy elämään ytimeen, elämän perusolemukseen. Se on ”se jokin” kaikessa, mikä on elossa – eli hengissä. Se on jotakin näkymätöntä – tai kuten itse mieluummin sanon, läpinäkyvää. Sitä ei voi hankkia, ei ansaita eikä ostaa, se saadaan. Sillä pitäisi mitä ilmeisimmin tehdä jotakin, koska se on lahja, samanlainen aivan jokaiselle. Sitä pitäisi osata arvostaa ja vaalia ja ruokkia. Meillehän onkin tarjolla hengen ravintoa. Se tunnetaan myös nimellä kulttuuri.

Hengestä huolehtiminen on tärkeää, sillä se on se juju, miksi sinä olet sinä etkä minä, ja miksi minä olen minä enkä sinä. Ja miksi silti haaveilemme, kunnioitamme, ihmettelemme ja pelkäämme paljon samaa. Henki on se koskettamaton ja sanoittamaton tila, jossa yksilöllinen ainutlaatuisuutemme eli erilaisuutemme kohtaa jonkun toisen ainutlaatuisuuden ja erilaisuuden. Henki on jaettua – se on ykseys, joka yhdistää yksilöt.

Hengittäminen on siis tämän kaikille yhteisen elämän hengen vetämistä sisään. Kaikkein yksinkertaisimmillaan: sitähän elämä on. Miten jokin niin yksinkertainen voikin silti olla niin vaikeaa? Miksi joka paikka on täynnä ohjeita, miten opetallaan hengittämään? Eikö meistä jokainen ole joskus tehnyt hengitysharjoituksia, kun stressaa, sydän tykyttää, kun ahdistaa, kun yrittää jollain ilveellä saada unta?

Kyse ei ehkä ole siitä, ettei ilma kulje. Kyllä kulkee, vaikka pinnallisestikin. Kun olemme pisteessä, että tarvitsemme hengitysharjoituksia, kyse saattaa olla siitä, ettei elämän henki kulje. Kun seuraavan kerran tuntuu, ettei saa henkeä, voisi yrittää pysähtyä ja vakuuttaa itselleen: saan kyllä henkeä, ei hätää. Se kulkee ihan pyytämättä, ilman että meidän tarvitsee tehdä mitään. Tällaisen lahjan ymmärtäminen onkin sitten niin iso asia, että siinä voi jo henki salpautua! Mutta hetkeksi vain. Muistetaan siis hengittää.